Tästä kirjoituksesta onkin tulossa lyhyt, koska ei huvita kirjoittaa, eikä tekstiä meinaa tulla.

Onko tämä sitten kirjoittajan blokki? Ei ole, koska tänään on sellainen päivä että tekstiä ei tule, eikä ole pakko tullakkaan. Jos tekisin ongelman siitä, että tekstiä ei tule, ja ressaisin siitä koska sitä olisi tultava, ja ei vain tule, niin sitten tämä olisi kirjoittajan blokki.

Se mikä on tänään ollut ongelma, on lähes alkoholikrapulamainen morkkis, joka on johtunut eilisistä synttäreistä, joilla söin aivan liikaa sokeria ja venhäjauhoa kakun muodossa, eikä illalla tehty aivan liika iso pitsa auttanut asiaa yhtää!

Kummallista miten yhtenä päivänä liikaa vääränlaista sapuskaa saa tällä lailla pään sekaisin seuraavana päivänä, täsmälleen samanlainen olo kuin joskus on olut sunnuntaiaamuisin kapakkakierroksen jälkeen, jossa yleensä aina meni muisti. Siinä sitten koittaa muistella mitenkähän sitä tällä kertaa tuli ryssittyä, ja toivoa että kukaan ei vai soita, eikä varsinkaan tule kylään. Hyi helevetti! 

Elämäni toinen blogiteksti, hyvä minä!

Ja hyvä te, jotka luitte ekan, koska oikeasti ajattelin että kukaan ei eksy lukemaan hölötystäni, kun sitä missään en ole mainostanut. 

Ja sitten sisältöön, ja josta tässä vaiheessa en tiedä vielä yhtään mitään, mitä tähän postaukseen tällä kertaa tulee. En tapaa suunitella tälläisiä etukäteen, koska kuitenkin joko:

1. Sen unohtaa.

2. Suunniteltu asia onkin sitten kirjottaessa piperrystä, joka päätyy siniseksi ja sitten delete.

En ole asettanut itselleni muita tavoitteita tämän blogin kanssa, kun että joka maanantai istun koneelle tätä kirjoittamaan, se on aivan sama mitä sisältöä tähän tuottaa. Tämä teksti voi loppua tähän, tai sitten ei. 

 

Jotenka jatketaampas ainakin vähän.

Konstailuni ruokavalion kanssa on ollut vaihtelevaa, mutta muutos olotilassa on huomattava. Painoni on jo vuosia seilannut 83 ja 86kg välissä, kuitenkaan muuttumatta nopeasti. Nyt se putosi 3 kiloa viikossa sen suuremmin rehkimättä, ilmeisesti on tuota nestettä ollut kertynyt. Enkä edes ryyppää, enkä juo mitään saunakaljaakaan. Sen verran on holistin vikaa että parempi olla absolutistina. 

Tekemäni muutokset olivat pieniä, leivät pois, lihaa ei joka päivä, suolaa mahdollisimman vähän, kaikki karkit pois, ei kylmiä juotavia, maitoa juon enää vähän kaffin kanssa, aamupala jää syömättä jos ei ole nälkä. Ennemmin söin vaikka ei olisi huvittanutkaan, "että jaksaa kunnes saa ruokaa". Nyt jaksaa kuitenkin vaikka ei söisikkään. 

Muutoksen huomasi selkeiten tänä aamuna. Eilen sattui tekemään mieli sipsejä ja dippikastiketta, joten ostin ja söin. Aamulla sängystä nouseminen sujuikin vanhaan tyyliin, eli ensimmäiset 5 metriä piti kulkea miten sattuu, kun otti joka paikkaan kipeää. Taisi olla viimeinen sipsipussi minkä söin, tai siis bubimaisesti, enhän minä sitä pussia syönyt, vaan ne sipsit sieltä sisältä. Sen verran on ollut mukavampi nousta kun pääsee heti seisomaan suorassa, eikä joka suuntaan vinossa.

 

Asiasta toiseen. Näin rippikoululaisen isänä, pohdiskelen taas omaa näkemystäni maailmasta. Katsomukseni ei ole suoraan kristillinen, eikä oikein mikään muukaan. Lähimpänä on Zen-buddhismi. Ja siitäkin vain se idea, koska sydäntäni lähellä ei ole istua tuntitolkulla paikoillaan silmät kiinni. Eikä mielestäni se ole edes päämäärä koko hommassa, vaan siinä mitenkä onnistut olemaan läsnä silloin, kun ET ole istumassa silmät kiinni. 

Jotenkin tuntuu että läsnäolosta ja mindfullnesista on tehty muoti-ilmö, ja nämä sinällään hyvät asia väistämättä kärsii siitä. Toki on hyvä että niitä on tuotu esille. Mutta henkilökohtaisesti oksennan aina verta, kun mainostetaan jotain asiaa tai tavaraa "trendikkäänä", ja asiaa tehdään tai tavara hankitaan sen takia, kun se on trendikästä. Miksi näin on? Tavara tai asia voi olla hyvä ja paikallaan oleva juttu, mutta jos sen ainoa hankita/tekoperuste on "trendikkyys", silloin taidetaan olla hakoteillä. 

Miksi me hankimme trendikkyyttä? Että saamme sanoa/näyttää muille, että mulla onki tälläänen? Tai tuntea yhtenäisyyttä muiden kanssa, jolla on sama juttu, "meillä onki, mutta noilla ei olekkaan". Muistan sen polttavan tunteen, kun sain vuosia sitten ylpeillä jostain, mitä minulla oli, mutta muilla ei. Tunteen joka muuttui silmänräpäyksessä ylpeyden tunteesta johonkin muuhun, koska sitten piti aloittaa vahtiminen, että onko sittekkin jollain sama, ja stressaaminen että mitäs sitten, kun joku hommaan saman jutun, enkä saakkaan enää ylpeillä. Ylpeydestä tuli pelko, pelosta katkeruus, katkeruudesta vihaisuus muutaman minuutin sisällä.

En voi sanoa päässeeni tästä kokonaan eroon, mutta lähes kuitenkin. Mieltäni kaihertaa välillä jos jollain on jotain, mitä itse haluaisin, mutta en koe sitä enää katkeruutena,  eikä enää tarvi stressata jos jollain onkin parempi kännykkä kun mulla, koska fakta on, että oli sinulla mitä tahansa, AINA on jossain joku, jolla on jotain parempaa. Näin se on, ja muutoksen voi tehdä itselleen heti vaihtamalla katkeruuden iloon, ja olla iloinen toisen puolesta. Tai jos ei pysty, niin edes hyväksyä se, että näin on. Jos ei pysty hyväksymään, niin hyväksy se että et pysty hyvääksymään. Olosi kevenee välittömästi, koska on mielipuolista olla itselleen kiukussa sellaisen asian takia, millekkä sillä hetkellä ei voi yhtään mitää.

 

Kauas taas päästiin rippikoulusta, mutta tälläistä on rönsyilevä ja suunnittelematon kirjoittaminen.

Näin alkaa blogin kirjoittaminen. 

Ylipäätänsä kirjoittaminen on muhinut päässäni jo vuosikausia. Aikeet kuitenkin ovat aina menneet plörinäksi erilaisten tekosyiden höystämänä.

Kuitenkin sunnuntainen uutiskirje Hay House-kustantamon Reid Tracylta sisälti haasteen itse kullekkin aloittaa oman viikottaisen newsletterin kirjoittamisen, kerran viikossa, sunnuntaisin ilman mitää tekosyytä. Joten luontevasti siirsin kirjoittamisen maanantaipäiviin. Ja näin sitten sain idean blogin kirjoittamiseen. En tiedä lukeeko tätä kukaan, mutta sama tuo, koska pääasia on asioiden pohtiminen kirjoittamisen avulla. Oliko sunnuntain uutiskirje sitten sattuma? Kenties. Luultavasti kuitenkaan ei.

Sitten muuhun sisältöön. Eilen tutustuin Ayurvedaan, ja siihen että ihmistä on kolmea eri tyyppiä, ja näiden yhdistelmää, ja siihen mitä kunkin tyypin pitäisi syödä ja mitä ei, ja mitä vaikutuksia on kun EI syö niinkuin pitäisi.

Olen ihmetellyt jo pitkän aikaa mikä miestä vaivaa, kun koko ajan väsyttää eikä kroppa tunnu toimivan. Kunnon nukkuminen ei auta, kuntoilu ei auta, mielialan kohennus ei auta, kunnolla syöminen ei auta. Voimaa kehossa on, mutta tuntuu kun sitä ei pääsisi käyttämään ollenkaan. Kaikenlaisia syitä olen tähänkin keksinyt, ja konsteja kokeillut, sokerin välttämistä, gluteiinin välttämistä, hiilihydraattien vähentämistä, rasvan vähentämistä, sitten taas näiden lisäämistä, ja aivan sama mitä on tehnyt, koska jumalauta aina vaan väsyttää aamuisin, nukuu sitten 8 tuntia tai 4 tuntia. Olen jopa koittanut dramaattisesti vaatia apuja ja vastauksia ylösnostetuin käsin korkeammilta voimilta.

Kunnes sitten eilen kävin tätä Ayurvedan näkemystä läpi. Tyyppini on kapha, ja kuvaus siitä sopii täydellisesti. Punttisalilla paisun kuin pullataikina, mutta valitettavasti niin myös sohvalla, ja täysin eri paikasta kuin salilla. Grammankin läskimäärä on lähes mahdotonta polttaa pois. Tykkään kuumasta, sekä reippaista pakkasista. -30 astetta on suorastaan mahtava ulkoilukeli. Mutta +1 syksyllä, märkää ja tuulta, hyi HITTO! Joisin ennemminkin raakaa kalanmaksaöljyä.

Ja katseltuani läpi minkälaista ruokaa pitäisi syödä, niin syön täysin päinvastaista kuin pitäisi. Uuniperunat taitaa olla ainoa jota syön ja joka on sopivaa. En sen enempää käy ruokalistoja läpi, kukin voi tarkastaa mielenkiintonsa mukaa itse netistä, kattokaa ristus guuglesta. Tulevat viikot näyttävät, miten äijän käy. Täysmuutosta en aio tehdä heti ruokani suhteen, vaan muutan pikkuhiljaa sitä mukaa kun sapuskavärkit kaapista loppuvat.

Oliko Ayurvedaan tutustuminen sattumaa. Ehkä. Kuitenkaan en usko niin.

Tämän maanantaipäivän mielenkiintoinen saldo töistäni päättäkööt tämän pohdiskelun.

Olen jo pitkään miettinyt alan vaihtoa, ja jonkun muun asian tekemistä kuin tehdastyöskentelyä lasialalla. Olen huomannut osaavani piirtää tolkuttoman hyvin realistisia lärvinkuvia, ja haluaisin suunata sinne päin tekemisiäni. Ylipäätänsä käsillä tekeminen on ollut aina kivaa, olis sitten jarruremontti (kyllä, olen korjannut foordin jarruja siinä +1 asteen räntäsateessa syksyllä, pihassa, ja taskulampun valossa, kun maassa on monta senttiä niljakasta lehti/räntäseosta.) tai rintamamiestalon täysi saneeraus. Talonremontti ei ole aivan valmis, ne kuuluisat listat vielä puuttu osasta yms. Lisäksi ulkovarastot ja kyhäämäni remonttipaja ovat kaaoksen hallitsemat. Ei meinaa ehtiä velvollisuuksiltaan, eikä vetelä olotila auta yhtään. Kitaroita roikkuu seinällä, ostetut musaohjelmat/plugarisyntikat huutavat nimeäni aina kun starttaa tietokoneen. Kaikki jää tekemättä, koska jos jaksaisi, ei ehdi.

No tänään sitten sain potkut töistä.

Nyt ehtii. Kiitos työvuosieni määrän, saan palkkaa kotiin monta kuukautta, koska työnantaja vapautti työvelvoitteesta.

Sattumaako? Pyh.